Jalkojeni alla kuuluu hilpeä tumina kävellessäni vanhaa tuttua hiekkatietä. Päivä on aurinkoinen eikä ketään näy missään - on vain me. Pari metriä vasemmalla jokin juoksee puiden lomassa väistäen ja hyppien taidokkaasti. Pian tuo raitainen gaselli rientää jo luokseni liitäen ojan yli kevyesti ja hallitusti. Silmäni kohtaavat tuon voiman ja sulokkuuden yhteensulautuman, joka silmät hymyillen vastaa katseeseeni. Käännyn katsomaan taakseni. Noin viisi metriä meistä eräs tietty pieni herrasmies nauttii päivästä ja luonnon tuoksuista kiirettä pitämättä. Ukolla on koko elämä aikaa, eikä se aio tuhlata sitä kiireessä. Kutsun tuota valkoista salonkileijonaa, joka riemastuu näkemisestäni. "Ystävä hyvä!" sen tuntuu huudahtavan ja juoksee luokseni. Kimppuunsa se saa virtaa ja nuoruutta uhkuvan englannin pantterin ja ärähtää närkästyksestä. Vili ei ole koskaan ymmrtänyt kuinka tahditon voi tuo Frija-neito voi olla.