Näin jälkiviisaana olisi voinut ajatella että tuota kauden ekaa jälkeä ei välttämättä kannata tehdä ihan hemmetin tuulisena päivänä ja olisi ehkä kannattanut rehellisesti odottaa ainakin se vartti, jotta ne pahimmat hajusotkut siitä jäljen ymäriltä katoaa, eikä rynnätä suoraan jäljelle. Mutta empä tehnyt kumpaakaan!

Joku tunki parin leikkisän paimensukuisen kanssa samalle pellolle ja tuli kiire jäljelle, ennen kuin joku käy syömässä sen pois.

Kea kyllä rämpi jäljen päähän asti ja löysi perille ihan kunnialla, mutta se jäljestäminen oli vähän sellaista sekopäistä siksakkaamista, kun ne hajut nyt sillä pellolla meni sitten aivan miten sattuu ja emäntä oli päättänyt vielä harventaa namiväliä. Hämmentävää pienelle Keksikoiralle!

Jälkikäteen yritin leikittää koirasta enimmät virrat pois, mikä valui vähän hukkaan kun Kea oli kiinnostunut vain niistä madon raadoista tien päällä. Nam. Mistä ihmeestä niitä on tullut noin paljon??

Mutta! Kyllä meistä vielä jälkimestareita tulee ja tänä kesänä kyllä kokeillaan sitä veren perässä menoa!

Nyt kaupunkialueelle muutettuani olen alkanut ymmärtää ihmisiä, jotka vihaavat kakkoja kävelytien pielessä. Sehän on ihan ehtaa sitä itseään, paskaa. Se haisee, sotkee ja se on myös äärettömän epäterveellistä! Se on terveysriski. Ja jos koirani saavat jostain matoja, niin siitä.

Eihän tämä taajaman ulkopuolella ole ongelma. Kun koira kakkaa pusikkoon, niin ei ole pelkoa että kukaan tulee sen kanssa koskaan kosketuksiin. Mutta itse olen nyt jakanut pissatusreittini useamman ison koiran omistajan kanssa, joita ei kiinnosta siivota koiransa jätöksiä. Näin keväisin se on aika isokin ongelma. Kävelykadun reunat on melkein kuorrutettu schaiballa. Yritä siinä sitten nätisti kuljettaa koiria tien reunassa.

Etenkin kun kaikki kolme haluavat syödä sen skeidan. Meillä menee nykyään kaikki lenkit koiria ojentaessa ja ollaan joka kerta niin mahttoman tiellä kun ei sinne reunaan enää pääse. Ihan vain siksi, koska joku ei viitsi pistää sitä kakkaa pussiin ja kuljettaa sinne 20 metrin päähän roskikseen. Sillä roskiksia ei Ylivieskasta kyllä puutu!

Eräs naapuri paskattaa koiransa taloyhtiön piha-alueelle, eikä siivoa. Jos joku siitä keksii valittaa niin ompas mukavaa seuraavalle koiralliselle, joka hakee opiskelijakämppää.

Koirien määrä kaupunkialueilla kasvaa kokoajan, mikä tarkoittaa sitä, että meillä on enemmän paskaa kuin mistä kaupungin viheralueet pystyvät huolehtimaan. Asialle on pakko tehdä jotain! Koiranomistaja on vastuussa omasta koirastaan, joten tottakai kaupungin paskaongelma on jokaisen koiranomistajan ongelma.

Paska ei tapa ketään, mutta pakkoko se on sen takia elää nilkkoja myöten skeidassa?

Maikkarin artikkeli

Loppuun vielä mautonta kakkahuumoria by Vintiöt, se ilmentää tuskaani niin hienosti

Tytöillähän on tämän naapurin kanssa vähän riitaisa historia, joten tytöt oli tietysti kovin epäluulosia. Siitä huolimatta sain kuin sainkin ne hiljaiseksi! Sen jälkeen ei tarvinnut kuin päästää Frija tutustumaan naapureihinsa.

Nimittäin meillä on sellainen taianomainen ase kuin Frijakerroin. Frijalla on uskomaton kyky saada kuka tahansa rauhoittumaan. Kun Frija ottaa tilanteen haltuun, on sen ympärillä pian syvä, rauhallinen hiljaisuus. Ja tottakai kaikki haluavat olla Frijan kavereita.

Frijan ollessa nuorempi, siinä vuotiaan paikkeilla, meillä kävi kylässä eräs poika. Pojalla oli jonkunasteinen cp-vamma. Hän tuntui kovasti pelkäävän meidän koiria eikä se oikein halunnut olla Frijankaan kanssa tekemisissä. Frija yritti sinnikkäästi päästä lähemmäs, mutta poika meni aina pois. Mutta Frijapa ei luovuttanut, ennen kuin se pääsi pojan viereen sohvalle nukkumaan ja poika silitteli sitä korvan takaa.

Sama vaikutus Frijalla oli nytkin. Päästin Frijan irti ja se kävi nuuhkaisemassa naapuria. Kaikki jännitys laukesi siihen ja pystyin päästämään junnujengin perässä. Sen jälkeen piti erota eri teilleen kun leikkiinkutsut kävi vähän turhan verbaalisiksi niin myöhään iltaan.

Luin artikkeliä tämän vuoden voittajasta – 7-vuotiaasta lhasa apso nartusta – ja mitä pidemmälle pääsin, sitä surullisempi minusta tuli.

Tämä koira ei ole koskaan merkannut reviiriään takapihaa pidemmälle, se ei ole koskaan kaivanut raatoa ojan mutkasta, se ei ole koskaan saanut tutkia luonnon ihmeellisiä hajuja. Se ei ole koskaan ajanut kissaa. Se ei edes osaa leikkiä, koska sitä se ei ole saanut tehdä.

Tämän koiran pieneen universumiin kuuluu kodin neliöt, joista ilmeisesti kaikista tutuin on sen henkilökohtainen “karsina” keittiössä, 19 muun karsinan joukossa. Liikuntansa se hoitaa tepastelemalla ympäri kivetettyä aitausta takapihalla.

Tästä kaikesta pikku apson omistaja on kovin ylpeä. Hän ei ota sitä riskiä, että hänen voitokkaan ja rakkaan showkoiransa turkkiin menisi mutaa tai tikkuja, vielä vähemmän hän ottaa riskin, että tämä multichampion joutuu onnettomuuteen. Sen urahan loppuisi siihen.

Nyt tämä veteraaninarttu aiotaan pennuttaa ensimmäistä kertaa elämässään. Käyhän se järkeen – niin moni narttu rupsahtaa pentujen jälkeen, puottaa arvansa eikä koskaan enää tee kunnollista turkkia tilalle. Vuosien varomisen jälkeen koko sen elämä laitetaan likoon uuden sukupolven takia. Uuden näyttelykoiran takia.

Entistä surullisemmaksi minut tämän tekee nimenomaan se, että olen edelleen hurahtanut bichon- ja koiranäyttelyihminen.

Henkilkohtaisesta kokemuksesta tiedän, että hyvin hoidettua turkkia ei tarvitse varoa: äitini maailmanvoittaja ja useita ryhmäsijoituksia ja muutaman voitonkin kahmaissut koira (kuvassa) möyrii metsissä tonkimassa aluskasvillisuutta, painii toisten koirien kanssa ja kävelee 5-10 kilometrin lenkkejä ihan paljaalla asfaltilla ilman minkäänlaisia suojia.

Siitä huolimatta meidän Cheri on aina esitetty kauniissa, hyväkuntoisessa ja hohtavan valkoisessa turkissa.

En voi olla ajattelematta, että tämä pikku lhasan koko elämä ja henkinen hyvinvointi on uhrattu näyttelyvoittojen alttarille. Enkä kykene uskomaan että se on ollut edes tarpeellista. Mutta jos on, minun koirani eivät tule koskaan voittamaan mitään. Ne saavat elää tavallisen kotikoiran elämää nyt ja tulevaisuudessa, rodusta viis.

Daily Mailin artikkeli.